Ruisleivän lisäksi ihminen kaipaa välillä kermasarvia.

Kirjallisuustieteilijäkin kohtaa elämässään jaksoja, jolloin tarttuminen epäjatkuvaan ranskalaisen postmoderniin autofiktioon tai edes johonkin kevyeen venäläiseen klassikkoon tuntuu jotenkin vastenmieliseltä. Lukeminen on nihkeää, mutta lukutottumuksen vuoksi muu ajanviete ei tule kysymykseen. Ei tietenkään! Lukeva ihminen lukee vaikka maitopurkin kylkeä.

Tällaisissa vaikeissa tai väsyttävissä elämäntilanteissa kirjallisuustieteilijän on valloitettava maailmankirjallisuudesta aivan uusia osa-alueita. Hän rohkaisee itsensä ja siirtyy hömppähyllylle vilkuillen samalla, kiinnitetäänkö tähän huomiota.*

Oma retkeni chick litin maailmaan käynnistyi Linda Howardin dekkarilla "Vapaata riistaa". Asetelma kiinnostaa kaikesta kliseisyydestään huolimatta, päähenkilö Daisy on nimittäin kirjastonhoitaja: epämuodikas hiirulaismainen vanhapiika, joka asuu äitinsä luona vielä 34-vuotiaanakin.

Chick litin perusjuonihan on jotakuinkin seuraavanlainen: A kohtaa B:n, C: heittää kapuloita rattaisiin, lopussa A saa B:n. Tämäkään teos ei perusjuoneltaan poikennut tästä kaavasta. C: oli kuitenkin yllätyksellinen ja uskottavasti kuvattu ihmiskauppa-treffiraiskaus -kuvio, minkä vuoksi Howardin kirja löytyykin romantiikan sijaan jännityskirjojen joukosta.

Yhden lukukokemuksen perusteella sanoisin, että Howardin kirjat lunastavat sen mitä lupaavatkin. Päähenkilö elää joutsentarinan ja pääsee jännittävien mutkien kautta päämääräänsä. Ja lukija viihtyy!

Ikisuosikkini joutsentarinoista on kuitenkin Montgomeryn Sininen linna. Valancy Stirlingin liikuttavan ja voimaannuttavan kasvutarinan lisäksi Kanadan luontoa kuvataan hengästyttävästi.

Lue lisää lukuvinkkejä Hömpän helmistä.

Ihanaa kesää ja kevyitä sivuja!

*) Ei, opinnot eivät näy päällepäin, ellei ihminen sitten välttämättä halua kasvattaa omituisia hiuksia ja pukeudu itsepintaisesti vakosamettiin ja mokkasiineihin.

Nenä Arno Kotron Mustassa morsiamessa

Yle radio Häme lähettää taas perjantaina ennen puoltapäivää Nenä kirjassa ohjelmaa, jossa keskustelevat lähetyssihteeri Marja Savolainen, allekirjoittanut ja toimittaja Kiti Pölönen. Tällä kertaa aiheena on Arno Kotron proosaruno Musta morsian, joka on jatko teokselle Sanovat sitä rakkaudeksi (Linkki saatavuustietoihin).

Tartu runoon ja ole kuulolla! Jos teos on tuttu, tervetuloa jakamaan lukukokemuksiasi kommenttiosoastolle.

Tarvitaanko Häme-Wikiä?

Hämeenlinnan kaupunginkirjasto alkoi viime vuonna työstää Wikipediatyyppistä tietosanakirjaa Kanta-Hämeestä, Häme-Wikiä. Sinne on tarkoitus kerätä tieto Kanta-Hämeen alueen historiasta, kulttuurista, yhdistyksistä ja tapahtumista jne. Erityisesti toivotaan tarinoita ja muistelmia. Alueellisia wikejä on tehty jo Kymenlaaksossa, Porissa ja Vaasassa, mutta hämäläisiä ei voida moittia hitaiksi, sillä moni maakunta on vielä tulossa perässä.

Häme-Wiki tullaan julkaisemaan kesällä, jolloin kirjoitusvastuu siirtyy kirjastolta kuntalaisille. Wikin idea on, että kuka tahansa voi kirjoittaa ja muokata artikkeleja. Wikit keksittiin varta vasten, jotta sivujen muokkaus olisi helppoa. Ideaan sisältyy myös se, että kuka tahansa voi jatkaa toisen kirjoittamaa tekstiä. Meillä Suomessahan on totuttu siihen, että oma teksti kirjoitetaan valmiiksi ja kukaan ei sitten tule sitä korjailemaan. Olemmeko valmiita antamaan omat tekstimme muokattaviksi tai muokkaamaan toisten tekstejä? Muokattavuus tuottaa myös ongelman muistitiedon osalta, sillä eihän kukaan voi korjata toisen henkilökohtaista tarinaa. Tämän takia onkin päätetty, että muistitietoa sisältävien artikkelien muokkaus suljetaan muilta käyttäjiltä.

Osa artikkeleista tulee olemaan sellaisia, joiden tiedot löytyvät muualtakin verkosta. Onko tätä tietoa tarpeen kerätä yhteen? Esimerkiksi Wikipediassa Kanta-Hämeen tapahtumista ja nähtävyyksistä on kirjoitettu, mutta Häme-Wikissä niistä voidaan kirjoittaa tarkemmin. Tarkoituksena ei ole luoda matkailumainossivustoa, vaan muistitietosivusto Hämeestä. Löytyykö sivustolle riittävästi kirjoittajia ja lukijoita? Mitä tietoa Häme-Wikiin kaivataan?

Merja Nummi, Tiku-projektityöntekijä

Nenä Merete Mazzarellan kirjassa

Yle Radio Häme lähettää noin kerran kuukaudessa, perjantaisin, Nenä kirjassa -keskusteluohjelmaa. Tämänpäiväisessä ohjelmassa syvennytään Merete Mazzarellan runsaasti keskustelua herättäneeseen teokseen Illalla pelataan Afrikan tähteä.

Kyseinen teos on kirjoitettu isoäideille ja lapsenlapsille:

Tämä kirja kertoo siitä, millaista on, kun on lapsenlapsia, ja millaista on olla lapsenlapsi. Tämä kirja kertoo, millaista eri sukupolvien väliset suhteet voivat nykyään olla. Ja se kertoo arvoista (Mts. 9.)

Auts.

Tässä vaiheessa sellainenkin lukija, joka ei ole tutustunut Mazzarellan aikaisempaan tuotantoon, aavistaa, ettei Illalla pelataan Afrikan tähteä olekaan harmiton ja kevyt kirja. Se ei ole ylistys perheelle. Ja vaikka teos onkin mukaansatempaava ja nopea luettava, ja vaikka siinä onkin valtavasti hauskoja lasten tokaisemia viisauksia (ja aikuisten tokaisemia tyhmyyksiä), ja rakkautta, se ei missään nimessä ole Mark Levengoodia.

Ihailen Merete Mazzarellan rehellisyyttä. Hän ei todella päästä itseään helpolla, eikä läheisiään. Kirjaa lukiessaan mietin monta kertaa, voiko näin kirjoittaa? Tai tarkemmin, voiko näin kirjoittaa miniästään? Sanoisin että voi ja pitää. Itse en varmuudella siihen pystyisi, mutta fantastista, että joku on sen tehnyt.

Jos kuulit ohjelman tai olet lukenut teoksen, niin kommentoi! Kerro, mitä pidit kirjasta, mitä ajatuksia se herätti sinussa, tunnistitko itsesi vai asetuitko vastarintaan?

Kuvakirjoja surusta ja kuolemasta

Viikolopun Kirjoilla Linnassa -kirjallisuustapahtuman aiheena oli lasten- ja nuortenkirjat. Paneelikeskustelussa käsiteltiin lastenkirjallisuuden vaikeita aiheita ja todettiin, että vaikeista aiheista kirjoittaminen on tärkeää, ja että tärkeintä on jättää lukijalle tunne toivosta, elämän jatkumisesta, ystävyydestä, rakkaudesta ja vapaudesta.

Alla on pieni valikoima kuolemasta kertovia kuvakirjoja lyhyine esittelyineen.

Bourguignon, Laurence 2005 Vanha elefantti

Pikku hiiri ja Vanha elefantti ovat ystäviä. Toisinaan Vanha elefantti tuntee itsensä hyvin väsyneeksi ja miettii ystäviään, jotka ovat jo lähteneet Elefanttien Maahan. Se on maa, johon vanhat ja sairaat elefantit menevät.

Pikku haluaa, että Vanha elefantti pysyy hänen luonaan aina. Lopulta se ymmärtää, että Vanha elefantti on hyvin kipeä ja väsynyt ja kaipaa jo Elefanttien Maahan. Ylittäessään Elefanttien Maahan johtavaa siltaa se vielä kääntyy ja sanoo hiirelle: ”Ei minua pelota, kaikki on nyt hyvin.”

Durant, Alan ja Gliori, Debi 2003 Aina ja ikuisesti

Saukko, myyrä, kettu ja jänis asuvat yhdessä pienessä talossa metsän keskellä. Syksyn saapuessa kettu sairastuu, ja eräänä aamuna ystävät löytävät hänet paksun tammen juurelta kuolleena.

Ensin tuntuu siltä, että elämä ei voi jatkua ilman viisasta kettua. Lopulta koittaa kevät, ja oravan avulla ystävykset löytävät taas ilon. He muistelevat kettua kukin omalla tavallaan. Kettu oli kuitenkin heidän luonaan: muistoissa.

Egger, Bettina ja Jucker, Sita 1987 Marianne muistelee mummoa

Mariannen mummo on kuollut ja hän kertoo nukelleen hautajaisista. Silloin hän muistaa, että nuken kaunein mekko oli mummon tekemä ja samalla myös monia muita asioita, joita hän mummon kanssa teki.

Marianne maalaa kuvan mummosta ja huomaa, että voi pitää mummostaan aina, vaikka hän ei olekaan ei enää olekkaan Mariannen luona.

Franzon, Päivi ja Airola, Sari 2006 Surusaappaat

Eemin mummo oli maailman paras mummo, mutta sitten mummo sairastuu syöpään ja lopulta tulee se viikonloppu, kun ei mennäkään sairaalaan.

Eemiin ei mahdu iloa enää ollenkaan. Ensin hän yrittää unohtaa koko asian, sitten hän suuttuu ja lopuksi itkee – ja viimein suru helpottaa.

Rakasta ihmistä ei tarvitse unohtaa ja ikävä on helpompi kantaa, kun muistaa yhdessä koetut iloiset asiat.

Jalonen Riitta, Louhi Kristiina 2004 Tyttö ja naakkapuu

Isä on taivaalla, äidille ja tyttärelle jää ikävä ja muistot. ”Minä kerroin koulussa, että isä on kuollut. Minä vain viittasin ja kerroin sitten. Välitunnilla Tiina, Kaisa ja Saara tulivat kysymään, miltä tuntuu, kun isä on kuollut. Sanoin, että surulliselta, eikä ne sitten muuta. Välistä kyllä tuntuu, ettei isä kuollut ole” (mts. 21).

Äidin ja tyttären elämä jatkuu teoksissa Minä, äiti ja tunturihärkki ja Revontulilumi.

Robberecht, Thierry ja Goossens, Philippe 2004 Eeva kadonneiden siskojen maassa

Eevan isosisko Elisa on kuollut. Eeva lähtee kadonneiden siskojen maahan. Maa näyttää samalta, kuin muut maat, mutta jossa tekee mieli nauraa, kun muilla on suru, ja itkeä, kun muut ovat onnellisia.

Muiden ihmisten on vaikeaa suhtautua Eevaan. He ovat kiusaantuneita tai katsovat Eevaa surumielisesti hymyillen. Kadonneiden siskojen maa muuttuu kuitenkin hitaasti valoisammaksi. Eräänä päivänä Eevan suru ei tee enää kipeää.

Sundström, Mikaela ja Bondestam, Linda 2003 Linnea ja Äiti Enkeli

Linnea, kuusi vuotta, tietää, että korkealla ylhäällä on toinen maailma. Kaikkein pörröisimmällä pilvellä, keltaisessa talossa, asuu Linnean äiti, Äiti Enkeli.

Sitten Linnean isästä tulee aivan kummallinen. Hän puhuu puhelimessa ihan innoissaan vieraan tädin kanssa, siivoaa ja silittää ruman, kirjavan paidan. Linnea ja isä lähtevät lentokentälle, ja ennen kuin Linnea ennättää sanoa mitään, yksi lentäjistä seisoo hänen edessään ja ottaa lentäjänlakin päästään, ja hänen pitkät kiiltävät hiukset valuvat kuin tukanpesumainoksessa (mts. 25).

Jos vieras täti muuttaa taloon, Linnea päättää muuttaa pois ainiaaksi. Äiti Enkeli on vilkuttanut lentäjä Helgalle pilven reunalta ja hänen mielestään Helga näyttää kivalta. Ja pikku hiljaa Linneakin alkaa lämmetä ajatukselle.

Edellä mainitut teokset löytyvät kirjaston kuvatietokirjojen joukosta. Tarkista saatavuus tästä.

Käsittämättömiä kakkuja kevääksi

Kakku on juhlapöydän kruunu, söi sitä tai ei. Kevään leipomusruljanssin voi aloittaa Vappuna, ottaa seuraava erä äitienpäivänä ja antaa kunnolla palaa toukokuun lopun juhlissa.

"Kermavaahto lätkäistään sokerikakkupohjan päälle ja viinirypäleitä ripotellaan koristeeksi" -malli on aina toimiva, mutta jos haluat vaihtelua, tutustu kakkublogeihin. On olemassa ihmisiä, joiden rajatonta luovuutta, ahkeruutta ja käden kätevyyttä voi vaan ihailla.

Leipuri-kondiittori Ulla Svenskin blogissa on lukuisia fantasiakakkuja, mutta myös muita leivonnaisia (kuten vappumunkkeja).

Kaurislapsen kakkublogia ylläpitää pirkanmaalainen rakennusalan insinööri. Kakkuja on paljon, ja ne on ryhmitelty myös teemoittain.

Pionilaakso pursuaa houkuttelevia kuvia täytekakuista. Lähes kaikkiin on annettu ohjeet tai ainakin vinkkejä. Olisin halunnut olla näkemässä, kun Kukkaketo-kakkua väsättiin!

Vaihteleva ja runsas on myös Hellapoliisin kokoelma. Jotkut koristelut vaativat melkoista taitoa, mutta toisista voisi tavallinenkin ihminenkin selviytyä.

Leipureiden lähipiirin elämä lienee makeaa.

Outo Suomi

Defamiliarisaatio eli vieraannuttaminen on kirjallisuustieteen termi, joka tarkoittaa sitä, että tuttu asia esitetään oudossa tai yllättävässä valossa. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä lienee Papalagit, jossa samoalaispäällikkö Tuiavii kertoo kokemuksistaan valkoisen miehen maailmassa. Tuiavii kertoo maansa asukkaille, miten valkoinen mies vetää päällensä joka päivä kankaasta tehdyt putkilot ja sen sijaan, että hän tapaisi ystäviään, hän puhuu heille mieluummin elektronisen laitteen välityksellä.

Sain eräänlaisen vieraannuttamisen kokemuksen kun katselin aamulla netistä ABC-newsin Good Morning American juttusarjaa Suomesta. Sarjassa toimittaja Diane Sawyer vieraileen Kemin lumilinnassa (which is amazing), maistaa loimulohta with wild mushrooms, ällistelee Health Centereitä (Suomessa sairaita ei läheskään aina lähetetä sairaalaan), haastattelee saunojia, jotka kertovat, että saunassa ei saa kirjoilla, tai sauna-elf suuttuu. Lopuksi Diane pääsee jäänmurtaja Sammon tekemällä retkellä pulikoimaan Itämereen jäälauttojen sekaan.

Katson kaikki jaksot. Diane on NIIN amerikkalainen ja Suomi on niin... kummallinen. Saunojien katsominen nolottaa, olen ällistynyt siitä, että Sampo on mukana extreme-elämysbisneksessä ja todella helpottunut siitä, että kokki puhuu aika hyvin englantia. Jorma Ollilakin puhuu Nokiasta ihan niin kuin olisi ylpeä juuristaan eikä aikoisi ensimmäisen tilaisuuden tullen siirtää tuotantoa vaikka Jakartalle.

Välillä studiossa näytetään googlen kartalta missä se Finland ja varsinkin Lapland ovatkaan ja miten sinne pääsee? Koko päivän olo on ihan defamiliarisoitu. Miten täältä porojen keskeltä pääsisi pois?